Päijät-Rasti 3, ankkuriosuus
Näin se meni. Ei käyny samalla tavalla kuin silloin, kun tuli partiosuunnistuksessa mestaruus. Mutta maaliin selvisin kuitenkin.
Sää oli lähes suosiollinen ankkuriosuudellani. Hiukan ennenkuin alkoi sataa tihuuttamaan linssit vetivät huuruun ja kartan lukeminen vaikeutui aavistuksen.
Ankkurien yhteislähdössä oli mukana varmaankin liki 800 joukkuetta ja melkein kaikilla oli tulenpalava kiire metsään. Itse otin rauhallisesti ja ajattelin vanhan viisauden mukaisesti, että ei tätä ensimmäisellä rastivälillä ratkaista suuntaan jos toiseenkaan, joten otin alun hyvin rauhallisesti ja hiljaa hölkäten. Jo ennen ensimmäistä muutaman sadan metrin päässä ollutta rastia oli osa porukasta nojailemassa puunrunkoihin suunnilleen kaikkensa antaneina eli kunto ei kestänytkään alun ryntäystä. Itse ajattelin säästää paukkuja loppusuoralle!
Etukäteen olin odottanut, että etenemisessä voisi käyttää hyödyksi maaston lukuisia uria, mutta se oli erehdys, sillä ratamestari oli onnistunut aika hyvin sijoittamaan ne poikittain kulkusuuntaan nähden. Mutta ei hätää, eteneminen sujuikin paljon paremmin edellä juosseiden tekemää uraa pitkin. Varsinaisesta suunnistamisesta ei tällä kertaa voitu omalla kohdallani puhua, sillä 16,6 kilometrin mittaisella reitillä jouduin suunnistamaan hetken kahdessa tai kolmessa eri kohtaa. Muuten juoksin vain muiden perässä ja valmista uraa pitkin. Kartasta oli helpohkoa seurata etenemistä ja tärkeintä olikin vain pysyä uralla, joka vei oikeaan suuntaan.
Rasteilla toimin suorastaan törkeästi. Varsinkin alkupäässä leimasimelle oli jonot, joten vedin jonon ohi ja kävin leimaamassa "kärjessä" jättäen muut jonottamaan. Mukana oli näin jälkipäässä runsaasti kokemattomia suunnistajia, sillä aika moni näytti luulevan, että emittiä pitää pitää leimasimessa useita sekunteja, joten jouduin opastamaan, että riittää, kun sen vain käyttää siinä. Alun rasteilla ohitin aika monta kanssakilpailijaa ja pääsin jatkamaan rauhallista hölkkäilyäni jonossa.
Rauhalliseen alkuun nähden huippukuntoisena pääsin siihen outoon tilanteeseen, että letka juoksi liian hitaasti, joten ohittelin useasti alamäessä ja ylämäessä. Tasaisella muutkin uskalsivat hölkätä.
Juomarasteja oli mukavasti ja join jokaikisellä mukillisen urheilujuomaa välttääkseni väsähtämisen.
Jos, jos ja vielä kerran jos... Jos juoksukuntoni olisi ollut kovempi, olisin voinut tehdä paljon paremman ajan, sillä jono lähdöstä maaliin oli lähes jatkuva. Jossain puolenvälin jälkeen letkoissa alkoi olla jo hiukan rakoja ja pääsin hetkittäin juoksemaan ihan yksinkin, mutta vain hetken, sillä vastaan tuli aina seuraavan jonon pää. Tällaista ihmisvirtaa hyväksikäyttämällä hyväkuntoinen juoksija olisi voinut tehdä melkoisen kovan tuloksen.
Screeniltä olin nähnyt kuinka hupman-vai-mikä-se-oli valitsi kolmanneksi viimeiselle rastille nopeamman reitinvalinnan. Kokeilin samaa ja hyvin meni hiukan aikaa, mutta ehkä urheilujuomat olivat olleet väkeviä tai jotain, sillä jostain syystä nokasta alkoi tulla verta. Luulin ensin, että se loppuu ihan vain nenää pyyhkäisemällä, muttei loppunut. Sitä tuli harvinaisen kunnolla, joten jouduin kävelemään ja puristelemaan nenääni. Sen jälkeen veri tulikin suustani ja sitä sitten syljeskelin pitkin maantietä. Ja sitten tulin siihen risteykseen, josta se toinen reitti tuli. Ja sieltähän saapui se letka, jonka olin työllä ja tuskalla ohitellut hetkeä aikaisemmin. Ainakin sata jäppistä kirmaisi silmieni alta kohti rastia ja meikäläinen vain joutui kävelemään. Kun vihdoin pääsin rastille, lakkasi veren tulo nenästä ja loppuun saakka sitten juoksin. Mutta mun kohdalla tuo hupmannin reitti ei toiminut odotetulla tavalla, paineet kai nousivat liiaksi ja pää ei kestänyt sitä...
Ja sitten loppusuoran värikkäisiin tapahtumiin. Viimeiseltä rastilta maaliin vauhtini oli 4.17 min/km. Mutta... siinä sillalla leimattuani huomasin, että yhdeltä kilpakumppanilta putosi kädestä hikinauha kaviouralle. Pysähdyin, arvioin varusteen kuntoa hetken ja noukin sen käsiini ja lähdin juoksemaan miehen perään. Sain kuin sainkin hänet kiinni vaikka karkuun yrittikin. Ojensin varusteen hänelle. Siinä neuvottelimme hetken löytöpalkkiostani, mutta kun siinä vain jahkailtiin, niin päätin olla kuin herrasmies ainakin ja luovutin varusteen ilman jälkivaateita. Sitten kiihdyttelin kohti maalia, joka oli yllättävän kaukana. Mutta en sentään sipannut vaan pystyin kiristämään vauhtia maaliin saakka.
Kisamakkaraa en maistanut, koska 1,5 euroa jauhorasvapötkylästä on hiukan liikaa Wilhelmin vannoutuneelle ystävälle ja onhan se muutenkin imagokysymys ja kaverit voisivat pilkata, jos näkisivät minut syömässä halpismakkaraa. Tyydyin siis syömään evääkseni ottamaa ruisleipää ja juomaan salaista eväsjuomaani, jossa oli mm. raparperia.
Jos Luoja suo jne... ja harjoittelu sujuu jne... niin ensi vuonna, jos saan ankkuriosuuden jne... niin taktiikkani tulee olemaan melkein sama, mutta juoksen alussa ihan hiukan kovempaa ja sen jälkeen käytän venyvää jonoa viitoituksena ja juoksen vain hiukan kovempaa kuin muut ja kenties onnistun petraamaan suoritustani, jos rastit ovat yhtä helppoja löytää eli pysyn uralla... jne. Evääksi voisin kokeilla rahkan ja mehun yhdistelmää ja kisamakkaraa varten voisin alkaa laittaa sivuun joka kuukausi 15 centtiä. Tai sitten oma grilli mukaan ja paketti wilhelmiä.
