Sellainen oli tämä kausi

Kausi alkoi tuttuun tyyliin rapakuntoisena, tänä vuonna vielä huonommassa kunnossa kuin edellisenä vuotena, jolloin epäilin olevani vakavasti sairas, kun ei kunto kohentunut edes harjoittelulla.

Suunnistuksen osalta kausi alkoi hiukan haparoiden. Minusta tuntui käsittämättömältä, että kartan ja kompassin kanssa ylipäätään pystyy osumaan rastille edes jotenkuten suoraan. Välillä on käynyt tuuria ja rasti on onnekkaasti löytynyt ihan heti etsimättä, mutta nämä kerrat voi laskea noin yhden käden sormilla. Am-kisat osoittavat, että olen ottanut entistäkin tukevamman otteen peräpään valvojana. Täältä tullaan Eddie Edwards...! Jos muuttaisin johonkin eksoottiseen keskiafrikan tasavaltaan, niin voisin hyvällä säkällä päästä vaikka MM-kisoihin, jos itse kustantaisin matkat ja muut kulut.

Tänä vuonna tuli tehtyä myös aivan uudenlaisia pummeja. En huomannut, että rasteja oli vielä jäljellä, vaan toiveikkaasti kirmasin maaliin. Toinen uutuus on lähteä juoksemaan kohti väärää rastia ja sitten ihmetellä, että on tää hiukan outoa maastoa tämä kolmosen ja nelosen väli (ja kolmosella ei ole vielä tullut edes käytyä...).

Aloin harrastaa yösuunnistusta, mikä onkin sinänsä ihan kiva harrastus. Haittatekijänä tosin on se, että suurin osa yörasteista järjestetään jossain 70 km:n päässä. Ja kun sinne jonnekin pääsee, niin joka kerta olen viipynyt metsässä entistä kauemmin (tietenkin: täytyyhän siitä ottaa kaikki irti). Yritin kokeilla tuota peesaamistakin, mutta siinä tutkimustenkin mukaan suurimman hyödyn saavat keskenään tasaväkiset suunnistajat. Kolmen kimpassa rastit löytyy. No, kun minä kokeilin mennä muiden perässä niin homma ei mennyt ihan noin hienosti. Tipahdin junasta ensimmäisellä rastilla... sen koodi oli eri kuin minun. Hämäävästi oli rasti ikäänkuin montussa, mutta notkohan se olikin ja se oma pikku kuoppa oli noin kolmenkymmenen metrin päässä. Paras vaan retkeillä oman suunnitelman mukaan ja antaa urheilijoiden mennä menojaan.

Kauden huipennus oli varmasti tänään: tähän saakka olen sentään löytänyt rastit vaikka väkisin (jos olen huomannut niitä etsiä), mutta tänään ei tahtonut löytyä mitään. Lopulta hukkasin emitin. Etsin sitä kauan ja hartaasti. Alue, jolle se tipahti on noin 200 metrin pituinen ja epämääräisen levyinen, olin näet hiukan hukassa, kunnes törmäsin rastille ja meinasin leimata.

Siinä etsiessä iski pienehkö henkinen väsymys. Tuli sellainen tunne, että tämä homma saa riittää tältä kaudelta. Jos nyt vielä yrittäis jaksaa siellä Halikossa eksyä ja etsiä pahimmat pusikot ja yrittää pitää kiinni emitistä - tarkoitan laina-emitistä, niin hyvä olisi.

Kauden ehdottomat valopilkut tähän mennessä olivat 26 kilsan lenkki (jaksoin juosta sen!) ja Padasjoki-hölkkä (paransin edellisvuotista aikaa!).

Pohdiskelua

Aika usein olen ihmetellyt, miten muut oppivat suunnistamaan kohtuullisen hyvin. Itse sekoilen metsässä suurimman osan aikaa hiukan eksyksissä ja muutaman otteeseen (aina rasteilla) tunnen tietäväni, missä olen. En vaan osaa lukea maastoa ja sijoittaa sitä karttaan. Mulla on näitä suunnistusharrastusvuosia takana jo yhteensä ööö... kahdeksan...? - mutta joka vuosi olen yhtä eksyksissä. Oppimiskäyrästäkään ei voida puhua, kun se on suora viiva, jossa ei ole nousua.

Toinen ihmettelyn aihe on ollut suunnistuksen harrastajien kova kunto. Kaverit vetelee pöpelikössä sellaista vauhtia, että minä en pääse siihen edes radalla. Nimitäin pururadalla.