Tämänvuotinen Jukolamaasto oli ehdottomasti sieltä skaalan vaativimmasta päästä. Korkeuserot suuret ja rinteet jyrkkiä, kalliota ja kolukkoa runsaasti, vihreatä viitaa paljon tai ainakin niitä oli tehokkaasti käytetty hyväksi ratasuunnittelussa. Hyvää juoksukelpoista kangasta oli vain nimeksi, lähinnä radan loppupuolella. Siinäkin useissa paikoissa oli hakkuujätettä tai muuta roskaa joka hanakasti takertui kenkiin.
Onneksi sentään ratapituudet olivat maltilliset, mutta pitkänpuoleisethan ne ajallisesti olivat sittenkin, sen verran hidasta eteneminen oli jopa kärkiporukalle.
Yhteislähdössä oli porukkaa pilvin pimein, ja kun ykkösrastiväli oli lyhyt ja rasti vihreällä niin sitähän pummattiin oikein kunnolla. Jotenkin ajauduimme porukan kanssa oikealle, tarkoituksella osin mutta aivan liikaa sittenkin. Itse se lippu piti lopulta sieltä esiin kaivaa, eikä massan apuun kannattanut suuremmin luottaa myöhemminkään, sen verran päättömästi siellä mentiin. Kesti muutaman kilometrin ennenkuin pääsin kartan kanssa kunnolla sinuiksi. Rinteitä ylös ja alas mentiin paljon kävelemällä, jonossa kuin ison talon porsaat. Ei ollut minulle mielekkäin tapa edetä, olisi varmaankin mennyt mukavammin ilman yhteislähtöä.
Pitkät oli etäisyydet kisakeskuksessa ja majoituksessa, reppu selässä sai talsia ihan tarpeeksi, ja sen kyllä hartiat tänään muistavat. Mutta keli oli kertakaikkiaan hieno, helle ei aamupäivällä suunnistamisen aikana vielä juurikaan haitannut ja kisakeskuksessakin pöly oli yllättävän vähäistä. Ja mikä parasta, oli mukava nähdä taas oman seuran porukkaa tositoimissa! Hieman vahvennusta pitäisi saada miehistöön, niin että muutamankaan luottopakin poisjäänti ei vaarantaisi täyden joukkueen jalkeille saamista.
Näin jälkeenpäin on taas voittajafiilis. Hyvä että jaksoin sen verran tsempata että mukaan ryykäsin ja matkaan lähdin! Jukola on aina ainutlaatuinen tapahtuma, tällä kerralla se oli tällainen. Laitetaan muistiin!