Laitetaanpa vielä kakkosen ankkuripätkältä yksityiskohtaisempi raportti:
Edessä olisi kesän selvästi pisin suunnistuslenkki, vieläpä varsin vaativassa maastossa. Harjoituspohja oli kuitenkin hyvä, joten olin luottavainen oman suoritukseni suhteen, kunhan vain malttaisin ottaa alun rauhallisesti ja tarkasti. Olo ei kuitenkaan kisakylässä ollut kaikkein paras, mutta ei tosin huonokaan, joten viime hetken muutoksiin ei kannattanut ryhtyä.
Vaihtopuomille mennessäni olikin siellä Manuela DI Villa juuri saamassa kapulaa *:ltä. ”Anna mennä vaan, son ihan helppoo” oli nuotitus ykkösen ankkurille. ”Ei se mitään helppoa ole, mutta eihän sitä voi sanoa”, kuului sitten evästys kakkosjoukkueen ankkurille.
Aikani odottelin, ja niin näkyi Veikon profiili loppuviitoituksella. Kartta (helkkarinmoinen lakana paksussa muovikotelossa) käteen ja menoksi K-pisteelle päin.
Alkuun olikin reilu väli rastille 139. Reitinvalintaa ei juuri ollut, siis suoraan. Rauhallisesti ojitetun vihreän yli, ja valkoisessa rinteessä oleva kasvillisuusraja olikin selvä, ja rasti tulikin vastaan hyvin. Sitten vuorossa 130. Taas pitkä väli, yritän välttää korkeuseroja ja kierrän suosilmäkkeen oikealta. Tien yli aukon kulmaan, ja siitä mukavasti lipulle. 120 löytyy mäen luoteiskulmasta aivan kompassisuunnalla. Rinnettä alas tielle ja juomaan, mutta huolimaton lähtö vetää hieman vasemmalle, ja vehreä notko on varsin ryteikköinen. Paremminkin tielle olisi voinut tulla. Pitkä väli 169:lle menee mukavasti, samoin seuraavat 46, 138 ja 95. Tähän asti on matkaseurana ollut aina muutama suunnistaja, ja vauhti on ollut hyvinkin maltillinen. Nyt kuitenkaan kukaan ei seuraa, kun jatkan aukon suuntaisesti rastille 43 (taisivat siis olla kutosen miehiä ja suuntasivat 131:lle). 53 osuu kohdalle hyvin, 41 aika hyvin, ketään ei ole näköpiirissä.
Sitten alkaakin mutapainiosuus, kun mennään ojan yli. Kartalla oleva ajoura on puolisääreen ulottuvaa savivelliä, mutta parempi se, kuin viereinen ryteikköhakkuualue. Juomapisteen jälkeen meinaa tulla kämmi, kun luen ristiradan väärin ja lähden tietä pitkin kohti rastia 55. Pian sen huomaan ja käännyn takaisin, ja pellon kulmasta löytyy ura. Maastossa ura katoaa, ja rastille 124 on mentävä suunnistaen. Seuraavana 159, joka on ensimmäinen rasti, jota hieman koukkaan. Tulkitsen notkoja huonosti, mutta vasemmalta kaartaen lippu löytyy, rastilta tulijoiden avulla, mutta minuutti turhaa. 114 ok, 116 ja 56 vähän varovasti, pysähdellen mutta ilman kiertoja, 61 hyvin.
Sitten on edessä lenkin pahin tyräys. Aukon yli uraa, joka vie vasemmalle. Edessä menee vauhdikas suunnistaja. Noustaan mäkeen, jonka takarinteessä rasti on. Ohitan louhikkoa, mutta en sitä kartalta näe. Tullaan takarinteeseen, kaarto vasempaan ja rasti edessä. Väärä, 82! Jatketaan eteenpäin, sitten ylös ja takaisin, tulee rasti 63, joka on väärä sekin! Vähän alaspäin, nyt näkyy muitakin hakijoita, porukkaan mukaan. Taas tulee se kirottu 82, osa leimaa, minä käännyn takaisinpäin ja menen tällä kertaa tarpeeksi, ja sieltähän se oikea 70 löytyy! Helpotuksen huokaus, tätä ei enää toistamiseen tällä reissulla!
Tarkasti loppu, yli puolivälin ollaan! Tielle hyvin, kierrän vasemmalta varmasti polkua pitkin rastille 55. Taas tielle ja urheilujuomaa koneeseen. Maha kramppaa, mutta ei onneksi jalat. Mutajuoksua 160 kautta joen yli, ura vie vasempaan, mutta veiköön. Tien yli aukon keskellä olevaan mäkeen, vasemmalta tuleekin iso porukka kuutososuuden suunnistajia rastille 131.
Nyt alkaakin reissun pahin rastiväli. Kymmenkunta suunnistajaa porukassa, kohti rastia 59. Mäkien yli aukon kulmaan, mutta mihin sitten? Edessä pahannäköistä vihreää ja jyrkkää rinnettä, kumpikaan ei houkuttele. Kunnollista suunnitelmaa ei synny, joten pusketaan suoraan sinne sun tänne. Vihreä on todella vaikeaa edetä, yhtään kunnollista uraa ei osu kohdalle. Yritän välttää nousua, ja ajaudun oikealle. Lopulta vihreä loppuu, ja jotakin alkaa nähdä. Hetken katselen, ja saan paikannettua itseni aukon lounaispuolella olevien jyrkänteiden alle. Siitä on helppo osata rastille, mutta nousussa alkaa jo nastari painaa … Hyvä, ettei pohkeet kramppaa!.
Ajatuksena on nyt välttää huonokulkuista pohjaa, ja palaan aukkoon. Siitä on kuitenkin pakko mennä vihreään, kun parempiakaan uria ei löydy. Pisteettömän pellon halki kulkee valtaväylä, joka vie rastille 53. Tämä väli meni vaisusti, johtui osin edellisen välin ryynäämisestä.
Nyt on edessä kaamea nousu ja vaativia rasteja. Porukkaa on kuin herättäjäjuhlilla, ja ohituskielto päällä kapeiden urien johdosta, joten vauhti on maltillinen ja pysyn hyvin kartalla. 48 ja 50 löytyvät hyvin, vaikka joillekin kolleegoille kyllä tulee ongelmia omien hajontojensa kera. Toiseksi viimeinen on 129, suhteellisen vaativan oloinen kohde. Meno on nyt jo vauhdikasta. Polkujen yli suoraan. Rinne on jotenkin outo, olen tainnut tulkita rinteen väärin päin. Porukka hajaantuu, pummin vaara ilmeinen, mutta eteenpäin kuten mummo lumihangessa. Epävarmuus kalvaa, väli tuntuu pitkältä, mutta nyt näyttäisi oikealla olevan alavaa tasannetta, ehkä jopa nuo ojat? Siinä tapauksessa rasti ei ole kaukana, ja itse asiassa tuollahan näkyykin yksi, ihan linjalla. Uskaltaako koodia edes katsoa? Onko 129? On. Säkä se on hevosellakin! Leimaus ja kohti viimeistä. Karttaa ei paljon ehdi lukea, rastin sijainti on kuitenkin selvä. Pusikot vaan rytisevät, jokaisella tuntuu olevan kiire. Tieuraa sähkölinjan ali ja sitten aika pusikkoista metsää kohti lippua. Leimauksen jälkeen kuuluu maalikuulutuksesta, että 386 joukkuetta on maalissa. Meneekö 400 rikki, maaliin on vielä puoli kilometriä viitoitusta. Kaksi vauhtiveikkoa spurttaa heti omaa vauhtiaan, mutta edessä on rauhallisempiakin selkiä. Taidan päästä ohi kahdesta suunnistajasta viitoituksella, ja maali armahtaa. Tarkalle meni, mutta neljäsataa on rikki!
Suunnistus ei ollut puhdas suoritus, mutta paljon enemmänkin pummia olisi voinut tulla. Kokonaisuutena oman tason mukainen suoritus, kuten koko joukkueenkin osalta. Nyt levätään suunnistukselta jonkin aikaa. Reenaaminen kyllä jatkuu keskeytyksittä.